Hallitus esittäytyy: Emmi Siirtonen

Lokakuussa vuonna 1996 olin päässyt päiväksi lomalle sairaalasta viettämään 9-vuotissyntymäpäivääni. Minulla oli juuri todettu tyypin 1 diabetes. Kotona odotti hieno vaaleanpunainen glitterillä koristeltu prinsessalinna. Sairastumiseni taisi tuoda syntymäpäivälahjaan vähän ekstraa – eihän tämä diabetes ole ollenkaan paha asia! Miksi kaikki voivottelevat? Ylimääräinen huomio tuntui pienestä tytöstä kiusalliselta.

Diabeetikoiden parissa työskennelleelle äidilleni sairastumiseni taisi olla kova paikka. Minua asia ei liiemmin hetkauttanut. Sairaalasta sai kivoja kavereita, siellä sai myös pelata erilaisia videopelejä ja ”insuliinia” opeteltiin pistämään ensi alkuun appelsiiniin. Appelsiinit tykitettiinkin ihan täyteen.

Kapinavaihe alkoi vasta paljon myöhemmin murrosiässä. Miksi juuri minun pitäisi rajoittaa elämääni jonkun typerän sairauden takia, kun ei kenenkään muunkaan tarvitse! Vähät välitin koko deestä. Lisäsairauksien pelko sai silti aina pistämään insuliinit edes jotenkin sinnepäin, kiitos äidin varoitusten, joista olen näin jälkeenpäin kiitollinen.

Muistan lapsuudestani erään lääkärikäynnin: olin taas kaunistellut verensokereitani omaseurantavihkoon, pitkäsokerini oli huono, ja tunsin itseni epäonnistuneeksi, kuten joka ikisellä lääkärikäynnillä. Kyllä näitä verensokereita nyt pitäisi saada paremmiksi! Yritin ja yritin vain huomatakseni, että olin jälleen kerran epäonnistunut. Lääkäri kuitenkin kertoi huolestuneelle äidilleni, että hän on nähnyt paljon nuoria naisia, joilla  on lapsuudessan ollut huono tasapaino. Aikuistuttuaan he ovat hyvinkin tarkkoja hobiksensa suhteen.

En normaalisti perusta yleistyksistä, mutta tästä nimenomaisesta olen kiitollinen. Se loi minuun uskoa. En muista lapsuuden lääkärikäynneistä yhtään käytännön diabeteksen hoitovinkkiä, mutta sen muistan ikuisesti, että edes yksi ihminen uskoi minuun. Diabeteksen rinnalla varttuneena en osaa kuvitella, minkälaista elämää eläisin perusterveenä. Tuskin uhraisin ajatustakaan vaikkapa sille, mitä pistän suustani alas.

Alkuvuodesta 2015 istuin Plasman alustavassa suunnittelupalaverissa Tampereen Tallipihalla ja vannoin mielessäni, että tähän soppaan en enää lusikkaani pistä: olen täällä vain ja ainoastaan kuuntelemassa! Kuuluisat viimeiset sanat? Aikakin on rajallista. Olen aina koko sydämelläni mukana siinä, mihin ryhdyn, ja suuren palasen sydämestäni on kahmaissut peliongelmaisille ja heidän läheisilleen tukea tarjoava Pelirajat’on -vertaistoiminta, jonka puitteissa toimin Tampereen läheisten ryhmän vertaisohjaajana.

Mutta tässä sitä nyt ollaan. En voinut kuin ihailla puheenjohtajamme Mika Haulon määrätietoista asennetta ja halua luoda ykköstyypin diabeetikoiden asialla oleva yhdistys. Me ykköset olemme diabeteskentällä määrällisesti vähemmistön roolissa suhteessa kakkosiin, mikä näkyy luonnollisesti esimerkiksi diabetesyhdistysten aktiviteettien tarjonnan jakautumisessa. Diabetestyypit eroavat taudinkuviltaan sen verran paljon, että tarjontaa olisi hyvä monipuolistaa. Ykköset jäävät usein ulkopuolisiksi. Ongelma korostuu pienillä paikkakunnilla.

Siksi Plasma.

Plasma ry:ssä tiedetään, että jokainen diabeetikko on oman sairautensa asiantuntija. Omasta kokemuksestani tiedän, miten korvaamatonta vertaistuki voi olla, ja parhaimmillaan se täydentää hoitotahojen rajallisia resursseja. Rahastonhoitajamme Anna-Marian tavoin olen saanut diabeteksen ansiosta elämääni paljon uusia ystäviä. Ihan vain siksi, että olen ykköstyyppi.

Tervetuloa mukaan Plasma ry:n toimintaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *